Wiion wiimeisimmät Mistä tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa

Kirkkomme luonnonsuojelijana

 

Suomen kirkon luonnonsuojelun suurimmat saavutukset viime vuosilta liittyvät Kirkon Ympäristödiplomiin ja METSO-suojelualueisiin. Niiden ansiosta palkintoja ja tunnustuksia on tullut seurakunnille jo useampia. Mutta samaan aikaan paine seurakuntametsien tehokäyttöön ja avohakkuisiin on kasvanut pahentuneen laman myötä.

On yleisesti tiedossa, että Suomen seurakunnilla on runsaasti metsiä. Vuoden 2012 lopussa niiden yhteenlaskettu pinta-ala oli 167 000 hehtaaria. Metsät ovat monelle seurakunnalle hätävara pahan päivän varalle. Jos talous menee tiukalle, niin metsiä ruvetaan kaatamaan kulujen kattamiseksi. Viime vuosien aikana lukemattomat seurakunnat ovat tarttuneet tähän oljenkorteensa. On kuitenkin yksi periaatteellinen MUTTA tässä kirkkomme metsäpolitiikassa. Miten se istuu yhteen luomakuntamme varjelemisen kanssa? Kaatuuko seurakuntien metsien mukana myös korvaamattomia luontoarvoja? Onko luonnolla kirkollemme itseisarvo Jumalan luomistekona vai onko se alistettu tuottamaan hyötyä ihmiselle ja varmistamaan seurakunnan toiminta?

Luonnonsuojelu aiheena ei ole ollut kirkollemme täysin vieras eikä uusi, mutta ei se juuri koskaan ole noussut uutiskynnyksen ylitse. Yksittäiset papit ja seurakunnat ovat olleet hyvinkin suojelumyönteisiä ja rauhoittaneet seurakuntien maita jo sotien jälkeen. Vanhimmat suojelualueet löytyvät 1950-luvulta. Esimerkiksi Ylöjärven seurakunta perusti Lammasniemeen lähelle leirikeskustaan vajaan seitsemän hehtaarin suojelualueen vuonna 1957.

Luonnonsuojelua ei kuitenkaan koettu seurakunnissa vuosikymmeniin ydintoiminnaksi. Luontoa arvostettiin, mutta varsinkin maaseudulla ”viljellen ja varjellen”- hengessä. Vasta kun avohakkuut, soiden laajamittaiset ojittamiset, 70-luvun happosateet, uhanalaisten lajien määrän kasvaminen ja luonnon tehokäyttö rupesivat lisääntymään, kirkko alkoi herätä, että luontomme vaati myös suojelua ihmisen liian ”tehokkailta” toimilta. Laajamittaisempi luontoherääminen kirkossa tapahtui vasta vuosituhannen vaihteessa.

Ympäristödiplomi ja METSO aloittivat uuden aikakauden

Vuonna 2002 kirkkohallitus loi seurakunnille mahdollisuuden hankkia itselleen kirkon ympäristödiplomin.  Diplomin saamisen ehtona oli ja on, että seurakunnat tekevät riittävän paljon ekologisia parannuksia toimintatapoihinsa. Tätä varten laadittiin oma käsikirja, jossa erilaiset parannustyöt pisteytettiin.  Käsikirjaan on myös määritelty suuntaviivat seurakunnan metsäomaisuutta, sen virkistyskäyttöä ja luonnonsuojelualueiden perustamista ajatellen. Suurimmilla seurakuntayhtymillä on lähes kaikilla ollut diplomi, kuten esim. Helsingillä, Espoolla, Vantaalla, Turku-Kaarinalla ja Tampereella. Hiippakunnista Oulu on erityisesti kunnostautunut ympäristönsuojelun saralla. Kuitenkin diplomissa on niin useita aihepiirejä, että kaikki seurakunnat ja yhtymät eivät ole ehtineet paneutua metsiä koskeviin haasteisiin.

Metsien luonnonarvojen arvioimisen yksi tehokkaimmista välineistä on ollut valtion tukema Metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma METSO. Valtion myöntämällä tuella toiset seurakunnat ovat kartoittaneet arvokkaita metsiään ja sen jälkeen päättäneet niiden mahdollisesta suojelemisesta.  Osa seurakunnista on taas käyttänyt toimintamallinaan WWF Suomen Perintömetsä-ohjelmaa. Tällöin seurakunta on rajannut omistamansa alueen hakkuutoimien ulkopuolelle. Perintömetsästä ei kuitenkaan ole tullut virallinen luonnonsuojelualue. Kyseessä on seurakunnan tekemä herrasmiessopimus WWF:n kanssa, ei juridisesti sitova suojelu.

Suojelualueita rupesi syntymään vähitellen Ympäristödiplomin ja METSO-ohjelman perustamisen jälkeen. Vuonna 2014 Pohjois-Karjalassa Lieksan ja Nurmeksen seurakunnat rauhoittivat yhteensä reilut 80 hehtaaria metsää. Samana vuonna Haminan seurakunta rauhoitti Virolahdella 25 hehtaarin alueen. Kajaanin seurakunta suojeli 14 hehtaaria perinnöksi saamastaan metsäalueesta ja Kokkolan ja Toivakan seurakunnat 3-4 hehtaarin kokoiset arvokkaan metsän kohteet. Lapissa on viimeisen viiden vuoden sisällä tehty muutamia isoja METSO-päätöksiä. Rovaniemellä suojeltiin 160 hehtaarin kokoinen alue ja Sallassa 100 hehtaaria seurakunnan metsää.

Tunnustuksia Suomen Luonnonsuojeluliitolta ja kaupungeilta

Muutamat seurakunnat ovat saaneet myös laajempaa tunnustusta ympäristön hyväksi tekemästään työstä. Suomen Luonnonsuojeluliitto järjesti vuosina 2010-2012 Luontohaastekilpailun, jossa kuntia ja seurakuntia haastettiin suojelemaan arvokkaita luontokohteitaan. Seurakuntien sarjan voitot menivät Vantaan seurakuntayhtymälle, sekä Haapajärven että Heinolan seurakunnille. Lisäksi sekä Hyvinkään että Ylivieskan kaupungit ovat palkinneet seurakuntansa näiden monipuolisesta ympäristötyöstä. Hyvinkää suojeli Sääksin leirikeskuksen läheltä arvokkaan seitsemän hehtaarin metsäalueen, joka tukee läheistä Natura-aluetta. Ylivieskassa panostettiin myös suojeluun. Seurakunta suojeli 15 hehtaarin metsäalueen. Lähes kaikissa palkintoraatien perusteluissa kehuttiin seurakuntien aktiivisuutta virkistyksen ja koko kunnan hyvinvoinnin tukemiseksi ympäristön avulla. Myös kokonaisvaltaista vastuuta ympäristöstä arvostettiin.

Viimeisten vuosien aikana pitkin Suomea on syntynyt isoja seurakuntayhtymiä. Tällaisia ovat esim. Kouvolan, Naantalin, Tampereen, Ylä-Savon, Joensuun ja Pieksämäen yhtymät. Näistä Kouvolalla, Tampereella, Naantalilla ja Ylä-Savolla on voimassa oleva ympäristödiplomi. Huomiota herättää kuitenkin, että metsien kohdalla inventoinnit, arvokkaiden luontokohteiden kartoitukset ja esim. METSO-selvitykset puuttuvat toisilta yhtymiltä kokonaan. Useimmiten yhtymien metsät ovat talouskäytössä. Niissä sovelletaan PEFC-sertifikaattia. Käytännössä se tarkoittaa, että metsiä hoidetaan luonnonsuojelulain ja metsälain määräysten mukaan. Useissa yhtymissä pyritään välttämään kesähakkuita lintujen pesimäaikaan. Tampereen seurakuntien metsissä on tehty laajat METSO-kartoitukset. Arvokkaita kohteita on löydetty, mutta päätöksiä suojelusta ei ole vielä tehty.

Riittäkö suojelun määrä ja laatu?

Metsälaki ja luonnonsuojelulaki eivät ole kuitenkaan pystyneet turvaamaan suomalaisen lajiston säilymistä. Suomen luonnossa on uhanalaisia lajeja reilut 2100 (noin 10 % koko lajistostamme). Näistä lajeista yli 800 asuu metsissä, erityisesti vanhoissa metsissä ja lehdoissa. Jos metsistämme katoaa näin monta sataa lajia, niin seuraukset ekosysteemillemme ovat sekä arvaamattomat että tuhoisat.

Suomi oli mukana Nagoyassa Japanissa vuonna 2010, jossa laadittiin sopimus, jolla pyritään turvaamaan luonnon monimuotoisuuden säilyminen koko maapallolla. Vähimmäismääräksi arvioitiin, että maapinta-alasta 17 prosenttia pitäisi säilyttää luonnontilaisena. Vain Suomen Lapissa päästään suojelualueiden pinta-alassa yli 10 prosenttiin. Eteläisessä Suomessa luonnontilaisten metsien määrä on muutaman prosentin tuntumassa. Näiden ikävien faktojen vuoksi seurakuntien toivoisi olevan enenevässä ja laajemmassa määrin esikuvia, kuinka huomioida luontoamme mahdollisimman kokonaisvaltaisesti myös metsien osalta.

Kirkkomme sai tänä vuonna Suomen Luonnonsuojeluliiton myöntämän vuoden Ympäristöpalkinnon. Se on kunnianosoitus seurakunnissa tehdylle työlle, mutta samalla palkinto velvoittaa ottamaan uusia askeleita suojelun edistämiseksi. Kaunis ja puhdas metsäluontomme tulee säilyttää myös tuleville sukupolville. Haaste on yhteinen ja se koskettaa kaikkia seurakuntiamme. Kukaan seurakuntien työntekijä, luottamushenkilö tai seurakuntalainen ei voi ulkoistaa itseään luomakuntaamme liittyvästä kollektiivisesta vastuusta.  

(Kyseinen teksti julkaistiin lyhennettynä viime viikon Kotimaa-lehdessä)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat